Minä olen vaikeasti cp-vammainen, sekä näkövammainen 35-vuotias nainen. Asun asumisyksikössä.

Minua ärsyttää kun ei liikuntavammaisia oteta suoraan psykiatriselle osastolle hoitoon, kun oletetaan, että eihän se pysty edes tekemään itselleen mitään pahaa. Vaikka se ei pidä paikkansa. Jos hoitoon pääsy venyy liian pitkäksi, voi olla myöhäistä tehdä mitään enään. Se on mielestäni virhe kuvitelma ihmisestä.  Minusta vammaiset pitää ottaa yhtä vakavasti kuin vammattomat. Sanotaan vaan, että kokeilkaa ensin lääkemuutoksia kotona ja jos sitten ei tämä toimi niin tulkaa osastolle hoitoon. Minusta tämä on todella väärä ajattelu tapa. Koen, että kotona ei ole turvallista lähteä kokeilemaan lääkemuutoksia, koska siellä ei esim ole psykiatrista hoitohenkilökuntaa paikalla seuraamassa päivittäin mitä muutoksia tapahtuu. Pääseehän sitä muutkin hoitoon kevyemmillä perusteilla. Olen sitä mieltä, että jos haluaa avustajan auttamaan vaikkapa itsemurhassa niin se on ihan oikeutettua. Koska niin kuin sanotaan "kyllä hätä keinot keksii". Terveen ihmisen kannattaa tulla päiväksi makaamaan sänkyyn silmät sidottuna ja muuten toimintakyvyttömänä niin kyllä uskoisivat että samalla tavalla ajatus toimii kun muillakin ihmisillä. 

Onko teillä kokemuksia vammaisen ihmisen psyykehoidosta tai yleensä sairaanhoidosta.